Kustantaja: WSOY
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Eletään vuotta 1994. Suomi ei ole vielä seonnut Globenin kiekonpeluusta, nykyistä valuuttaamme euroa vasta suunnitellaan, ja Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa menetyksestä.
Helsinkiläinen Kaisu tasapainoilee elämänsä kanssa keskellä surkeaa syksyä. Talo meren rannalla ei takaa onnea, kun rakkaalleen ei osaa puhua. Kissa on onneksi lohtuna. Pahan myrskyn jälkeen tulee puhelu kauan hiljaa olleelta siskolta Tukholmasta. Laiva on uponnut lähellä. Siskolla on jäänyt jotain sinne jotain tärkeää. Vaikka sisko on etäinen, iskee suru syvälle.
Niila Kamsu, hitsaaja, on hiljainen pohjoisen mies. Töissä hän tietää, miten paksun hyvän sauman tulee olla, miten kaasujen suhteen saa säädettyä sopivaksi, mikä hänen paikkansa ja tehtävänsä on. Kotona eri huoneeseen muuttanut vaimo on kauempana kuin nuoruuden kotiseutu, yhtä tavoittamaton ja kylmä. Vain pihapuun Heikki-orava on lohtu hukassa olevalle. Kun Niila EU-direktiivin turvin pistetään pihalle työmaaltaan, kaatuu koko paketti. Vastauksia hän lähtee etsimään pohjoisesta, Autinperän tytöltä, siltä joka ei ole häipynyt muistoista.
Samalla Autinperällä Mirka hoitaa äitiään ja koittaa kestää kaupungin akkojen katseet. He kuiskivat pahaa äidistä, tyttärestä Mirkasta, sekä tämän kadonneesta kaksosveljestä. Avain veljen katoamiseen on etelässä, miehessä, josta hän tietää vain nimen. Kamsu.
Taustalla tuumailee Inarin piirin poliisi Somero, joka ei pidä etelästä eikä sen menosta. Rahaa ei ole, poliisin valvomaa aluetta laajennetaan entisestään ja radio tuo tiedon pian kaikkien huulille nousevasta M/S Estoniasta, sadoista kuolleista ja täydestä kaaoksesta. Samalla nurkkiin ilmestyy Autinperän villisilmä, vaatimaan tutkimuksia, nimiä, varmistusta.
Estonian uppoaminen järkytti syvästi koko Eurooppaa, ja varsinkin turvallisessa pohjoisessa päällimmäinen ajatus on ettei tämä voi, ei saa olla totta. Samaa koin minäkin, ja halusin paikoin vain uskotella, että tarinahan tässä vaan, mutta ei. Tuska on ollut todellinen, ja Ketun kynästä myös neljä kertojaa ovat tuskassaan ja epäluulossaan todellisia.
Vuonna 2011 Ketun teos Kätilö aiheutti suuren myllytyksen - aivan ansiosta, kuten Suketuskin kirjoittaa. Klassikoksi se nousi viimeistään voittaessaan helmikuussa 2012 Runeberg-palkinnon. Hitsaaja ei ole kieleltään eikä tarinaltaan aivan yhtä rosoinen, ihon alle tunkeva ja inhorealistinen, mutta hyvin samankaltaisia teokset ovat käsitellessään syyllisyyttä ja niin menneisyyden kuin mahdollisten tulevaisuuksien painoa. Moni hahmoista on pakomatkalla.
Raskasta oli, mutta upeaa. Ahmin Hitsaajan muutamassa päivässä. Viimeisen sivun jälkeen mietti, miten näin raastava tarina on puettu noin kauniisiin kansiin. Lukekaa. Ja lukekaa myös Kätilö. Omalle lukulistalle pistin myös ensiteos Surujenkerääjän (2005) ja novellikokoelma Piippuhyllyn (2013).
Tie pohjoiseen jää
kun kaikki muu häviää
Tie pohjoiseen on
matka tuntematon
kun mentävä on
Anssi Kela: Esko Riihelän painajainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti